01 maaliskuuta 2015

443. Vaikka kaikkensa tekee, ei sekään aina riitä


Jotta blogi saataisiin takaisin ajantasalle ja nykyhetkeen, pitäisi kelata kolmen viikon tapahtumat. Ja koska bloggaajaelämääni varjostaa laiskuus ja ajan liian nopea kulku, tiivistän tämän blogilta piilossa olleen ajan tähän postaukseen. Jo valmiiksi tiedän, ettei postauksessa tule olemaan päätä eikä häntää, mutta helpolla ei ole päästy aiemminkaan. Kuviakin riittää tällä kertaa aika hyvin postauksen täyttämiseen, mutta kerrottavaa on taas niin paljon, etten osaa aloittaa tätä järkevästi.

Kolme viikkoa sitten meillä oli TET-viikko, ja mä löysin itseni maanantaiaamuna tallin pihasta. Olisin halunnut kirjoittaa TETistä oman postauksen, mutta aikaa ja innostusta ei tuntunut löytyvän ja nyt viikon tapahtumat ovat jo ehtineet karata mieleni synkinpiin kolkkiin. Kun jättää kokeisiin lukemisen ja esitelmän kirjoittamisen viimeisiin mahdollisiin päiviin, lopputulos ei voi olla hyvä ainakaan blogin kannalta.

Arvatkaa, kenen korvat? ♥
TETissä päiväni koostuivat lähinnä ponien liikuttamisesta ajaen ja ratsastaen, siivoamisesta, vesien laitosta, varusteiden putsaamisesta ja muista hommista, joita eläinten parissa yleensä tehdään. Kuvittelin, että olisin TETin aikana saanut keskityttyä Rian ja Nastan liikutuksiin kahta kovemmin koko päivän ollessa käytössä, mutta maailma on ironinen. Maanantaina aitojen sisäpuolelta löytyi ohut veritippavana, joka johti Rian vasempaan etuseen. Ilmeisesti tuo näppärä tyttö halusi lomaa, ja päätti polkasta hokeillaan ruununrajaan reiän ja kavion pintakerrokseen vakavalta vaikuttaneen palkeenkielen. "Nyrkit verille ja köyden jatkoksi", olivat ehkä tuon hetken eniten ajatellut ajatukset. Onneksi kahden viikon kevyen työskentelyn jälkeen ontumisesta ja muusta vammailusta päästiin eroon.


Viikko soljui eteenpäin omalla tahdillaan Rian viettäessä potilaan arkea ja Nastan päästessä ohjasajohommiin ja pellolle laukkailemaan. Hyppäsin myös Minkinruuaksi kutsutun Scoopyn selkään ekaa kertaa ja olipas tuo tallin ainut täysi-ikäinen (vanha 18-vuotias pappa) poni hauska! Maastossa voisin sillä uudestaankin mennä, kentälle en ehkä rohkenisi. Pihattoa uudelleen kuivittaessa kävi pikkumoka, kun olkipaali päätti keventää itseään ennen pihattoon pääsyä ja levisi heti kahdenkymmenen metrin pyörittämisen jälkeen. Normaalisti heinä- ja olkipaalin vieminen tarhaan olisi vienyt ehkä 20 minuuttia, mutta nyt kesti puolitoista tuntia rahdata olkipaalin jämät pihattoon. Ja tottakai koko ponilauma tunkeutui samalla kymmenen neliömetrin alueelle helpottaakseen töitämme..


Kun antoisasta ja hauskasta TETistä päästiin ohi, lähdin Roosan sekä hänen Vattu-Kartsa parivaljakkonsa kanssa Harjuun valjakkovalmennukseen. Sitä seuraavana päivänä oli Tiinan kouluvalmennus, mutta yllättäen se meni niin penkin alle kuin vaan voi. Siitä sisuuntuneena jatkoin seuraavalla viikolla matalassa muodossa työstämistä Nastan kanssa ja voi että, kuinka kevyesti Nasta liikkuikaan kun saatiin palikat kohdalleen! On tämä harrastus vaan niin ylä- ja alamäkistä, muttei tule ainakaan tylsää!


Tuon viikon viikonloppuna Nasta laitettiin jälleen tunnille ja sen jälkeen se on ollut sen jälkeen normaalia huonompi ratsastaa. Rian selkään olen kavunnut kahdesti ja ensimmäinen kerta oli kamalaa hakemista.. Toinen ratsastuskerta sujui melko hyvin ja sain Riasta kivoja pätkiä irti! Nyt, kun se on saanut olla vähän kevyemmällä ja on mennyt pääasiassa vähän tunteja, siitä on tullut aikamoinen häiriökäyttäytyjä. Rialla on joka päivä uudet energiat hommille, ja jos se ei pääse niitä purkamaan kunnolla se alkaa pöllöillä. Käytöstavat ovat ponille välillä hepreaa ja ihmisten kanssa hommia tehdessä saa tehdä mitä haluaa, ainakin ponin mielestä. Täytyy nyt pitää silmät auki kahta kovemmin Rian kanssa, mutta eiköhän se siitä tasaannu liikutusten tasaantuessa.


Nasta on siis ollut syyslomaviikon aika...huono? Se on periaatteessa kiva ratsastaa ja tekee hommia mielellään, muttei kumminkaan tee täysillä tai edes puoliksi täydellä sydämellä. Ohjasajaessa Nasta on väläytellyt hienoja sekä oikein lupaavia pätkiä, mutta selästä käsin ei ole tullut kamalaa kehitystä. Keskiviikkona menin tunnilla ensimmäistä kertaa ilman satulaa (Nastalla) ja lopuksi tuli kivaa ravia, vaikkei tyytyväinen voinut siltikään olla. Torstaina Lia läpiratsasti Nastan pyynnöstäni ja ei se ponski kuulemma mahdottomalta tuntunut vaan oli oikein kiva, mutta työmaan loppua ei näy.


Perjantaina Nasta oli aluksi aika kiva, tosin edelleen vähän raskas edestä. Tunnin edetessä meno alkoi mennä vain huonommaksi, eikä edes kääntyminen ollut helppoa, toisin kuin normaalisti on. Siinä vaiheessa en vielä ehtinyt epäillä mitään, mutta hikistä ponia harjatessa eteeni avautuivat kauhukseni  auki hankautuneet kainalot. Allergikko-Nastahan on tosiaan normaalia ponia herkempi, ja sen iho on siten myös herkempää ja jotenkin hauraampaa. Vaikka ratsastaessa mulla oli pehmuste vyössä, ja tarkistin vyön noin seitsemän kertaa tunnin aikana, kainalot olivat auenneet. Tänään ne näyttivät jo vähän paremmilta, mutta katsotaan, päästäänkö alkavan viikon lauantaina harkkakisoihin vai ei. Argh, vihaan tätä. Kuten otsikko jo valottaakin: on niin masentavaa, kun antaa itsestään kaiken ja enemmänkin, vaan ei riitä vieläkään.

Kuolettavan monta kuvaa, ja lisääkin olis ollu

12 helmikuuta 2015

442. "Käännä etusormet suoraan ja sitten vasemmalle"

Mitä tapahtuu?


Sunnuntaina Katri järkkäsi taas pitkästä aikaa istuntatunteja. Tottakai mä osallistuin, onhan ne aina olleet niin hyviä. Tuulisesta säästä huolimatta otin Nastan ratsukseni, mikä välillä osottautui ponin pönttöillessä hivenen huonoksi ratkaisuksi.

Jo ihan alkuun sain palautetta suoristumisestani. Parikin kuukautta sitten taistelin itseni kanssa suoruudesta taipuessani oikeasta kyljestä aivan liikaa ruttuun. Nyt mä istun keskellä ponia, suorassa ja suht hyvin parantamisen varaa ollessa vielä reeeilusti jäljellä.

Alun ongelmia: kova käsi, jännittynyt irti oleva jalka ja jännittynyt istunta
Tunnin alussa etsimme hyvässä käynnissä istuinluut ja niiden piirtämän kahdeksikon. Kun lantion oikeanlainen liike oli vakautettu, aloimme keskittyä enemmän tuohon kahdeksikkoon. Kasikkoa suurentamalla ja pienentämällä on mahdollisuus säätää askellajeja, siirtymisiä ja aivan kaikkea. Kun kasikko oli hallussa, aloimme tehdä kolmikaarista kiemurauraa istuinluilla kääntämällä ja samalla tietenkin kahdeksikon avulla. Kun halusi kääntää esim. oikealle, oikean (sisä) puolen istuinluun kahdeksikkoympyrä pieneni ja vasemman (ulko) puolen ympyrä suureni. Hyvänä havainnollistavana asiana pidimme junanraiteita. Kääntyessään toinen junanraide joutuu kiertämään kauempaa, jotta kääntyminen onnistuu.


Sitten aloimme tekemään siirtymisiä. Ne olivat vähän vaikeita Nastan keskittyessä kaikkeen muuhun. Ei sillä, että itse olisin pyytänyt täysin oikein. Käynnistä raviin -siirtyminen onnistui vielä edes jotenkin, mutta ravista käyntiin -siirtymiset olivat ne vaikeammat handlata. Saimme oikeaan kierrokseen ehkä pari onnistunutta siirtymistä, mutta vasempaan kierrokseen niitä tuli enemmänkin. Vasemmassa kierroksessa jouduin jäämään pääty-ympyrälle, jotta saisimme mun kropan mukaan liikkeeseen ja avut oikein. Koska mä edelleen olen aavistuksen vino, mun on helpompi kääntyä oikealle ollessani siihen suuntaan koko ajan pikkuisen kääntyneenä. Nasta on vielä kaiken lisäksi samaan suuntaan vino, joten tehtävä oli myös sille haastava.

Ihan parhaista pätkistä ei valitettavasti tullut onnistuneita kuvia :/
Kun sitten vihdoin sain itseni istumaan ponin selkään täysin suorana ja oikein, Nasta keveni suusta täysin pehmeäksi. Se oli hyvin tuntumalla, kuunteli, seurasi apuja ja oli pehmeä. Tuota lähdetään nyt tavoittelemaan kahta kovemmin.. Postauksen otsikossa on tuo ehkä hieman outo lausahdus/mikälie, mutta koittakaapa ensi ratsastuskerralla ojentaa etusormet suoraan kohti ponin suuta. Siten saa käden vakaaksi ja oikeaan asentoon. Ja kun etusormet ovat ojennettuina suuta kohti, koittakaapa kääntää niitä vaikkapa vasemmalle. Eikö kääntynytkin heppa helposti?

Tyytyväinen, hymyilevä poniini ♥